Worst day of my life.

Suoraan sanottuna mulla on ihan paskat fiilikset tällä hetkellä. Olin pahaa aavistamattomana tänään Turussa kaupoilla kiertelemässä ja kun tuun kotiin, mummi oli täällä ja kerto et meiän äiti oli lähteny viemään iskää sairaalaan. Kumpikaan ei tienny vielä mistä on kysymys ja äiti ei vastannu kännykkäänkään. Kiva siinä sitte odotella kolme tuntia ja kehitellä kaikkii teorioita päässään ennen ku äiti tulee kotiin ja kertoo et iskä oli saanu tosi vakavan aivoinfarktin ja se on nyt tyksissä kriittisessä tilassa. Kaiken lisäks toi on sen toinen infarkti, se oli tietämättään saanu jo yhden joskus aikasemmin.
Iskä ei kuulemma onneks oo halvaantunu, mut se ei pysty enää puhumaan. Sen täytyy olla sairaalassa vähintään viikko, jonka jälkeen pitää opetella uudestaan puhumaan ja kaikkee. Töihin se ei voi mennä kahteen tai kolmeen kuukauteen.

Mua ihmetyttää tää tosi paljon, koska iskä on kuitenki alle viiskymmentä, urheilee säännöllisesti, syö terveellisesti jne. ja yhtäkkiä tämmönen uutinen tulee. Kukaan ei varmaan ikinä ois ennalta osannu arvata tämmöstä. Mä en haluu edes kuvitella sitä, et meidän iskä ei selviäis koska mä en itekään todennäkösesti kestäis sitä. Ei me voitais äidin kanssa elää kahestaan, ei se vaan onnistuis ja en usko et muutenkaan ikinä pääsisin sen asian yli. Koitan nyt vaan ajatella positiivisesti ja yrittää miettii jotain muuta mut vaikeeta se on ku pitää pelätä koko ajan. Ei kannata ikinä pitää ketään ihmistä itsestäänselvyytenä, tääkin juttu tuli ihan puun takaa.

Laitoin tohon oheen jotain vanhoja kuvia et jaksaisitte ees hiukan kiinnostuu tost romaanipitusesta tekstistäki.